Crohnin tauti on lähestulkoon
aina sellainen sairaus, jota täytyy lääkitä jollain tavalla. Lääkkeinä
käytetään esimerkiksi mesalatsiinia (mm. Pentasa) ja atsatiopriinia (mm. Azamun),
joista jälkimmäinen on sytostaatti eli solusalpaaja. Näiden lisäksi, siis jos
suun kautta otettavat lääkkeet eivät sovellu tai tehoa, on olemassa biologisia
lääkkeitä, jotka voidaan esimerkiksi tiputtaa sairastavalle suoraan elimistöön
sairaalassa. Kortisoni on myös yksi lääke, jota käytetään akuuttien vaiheiden
rauhoittamisessa.
2-vuotiaan kohdalla lääkityksen
aloittamiseen liittyi oikeastaan akuuteimmassa kriisivaiheessa kaksi ajatusta:
oman pään sisäinen keskustelu siitä, miten ihmeessä pystyn antamaan lapselleni
sytostaatteja, ja miten ihmeessä ne oikein saadaan 2-vuotiaalle perille? Ensimmäiseen
kysymykseen vastaus oli oikeastaan yksinkertainen – on vain pakko. Suoliston tulehdus oli saatava rauhoittumaan – ja
pysymään rauhallisena.
Sairauden hoito aloitettiin
meidänkin kohdallamme kortisonilla ja Pentasalla, ja joka-aamuinen ja -iltainen
lääkkeiden antaminen oli varsinaista taistelua. Melkein kolmevuotias ei kerta
kaikkiaan voinut käsittää, miksi joka aamu piti ottaa jotakin pahanmakuista
(kortisoni), joka sai melkein poikkeuksetta yökkäämään ja toisinaan myös oksentamaan. Kolme kuukautta tuntui
loputtomalta ajalta (kortisonikuuri kesti sen verran). Kolme kuukautta. Mutta siitäkin selvittiin. Lääkitys jatkui
Pentasan ja Azamunin kombolla kortisonikuurin jälkeen. Lääkkeiden antaminen
helpottui jonkin verran, kun pahanmakuinen kortisoni putosi pois, mutta voin
silti sanoa, että olen joutunut tekemään melkoisen työn, jotta lääkkeet saadaan
alas joka aamu ja joka ilta. Joka aamu ja
joka ilta. Joka päivä. Joka viikko. Joka kuukausi. Onneksi lääkkeiden antaminen varmaankin helpottuu
lapsen ymmärryksen kasvaessa. Kunnes hän lopulta tulevaisuudessa osaa ottaa ne
itse. Ja jonakin päivänä huolehtii niistä
itse. Mutta sinne on vielä - onneksi - aikaa.
Mitä keinoja lääkkeiden
antamiseen sitten meillä käytettiin? Tapoja on varmaankin monia, mutta meillä
paras tapa oli murskata lääkkeet ja sekoittaa lusikalliseen-kahteen jotakin
makeaa. Parhaaksi makeaksi osoittautui kaurajugurtti. Niiden valikoima viime
syksynä oli vähänlainen, mutta jo tässä vajaassa vuodessa on kauppoihin
ilmestynyt melkoinen määrä eri makuja. Aikaisemmin kirjoitinkin, että Plantin
ja Oatlyn kaurajugurtit ovat maistuneet parhaiten. Millä ne lusikalliset sitten
saatiin suuhun? Oikeastaan isoin tekijä on varmaankin oma jämäkkyys, eli
osoittaa lapselle, että lääkkeet on pakko ottaa. Ja että aikuinen myös luottaa
niiden olevan toimivia. Sen lisäksi meillä ainakin tarvittiin
palkitsemisjärjestelmää, eli niin kännykkä kuin tablettikin olivat niitä
palkintoja, joita sai katsoa samalla, jos otti äidin antamat lusikalliset. Ja on varmaan turha laskea, kuinka monta
joulukalenteria meillä avattiin joulukuussa lääkkeiden ottamisen lomassa.
Hakusanoja: lääkitys Crohnin
tauti, Crohnin tauti lapsella, lääkkeiden antaminen lapselle, blogi Crohnin tauti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti