maanantai 4. kesäkuuta 2018

Lääkkeiden antaminen vie toisinaan voimat

Kirjoitinkin aiemmin jo siitä, mitä ajatuksia lääkkeiden antaminen lapselle minussa diagnoosin jälkeen herätti ja miten Crohnin tautia ylipäätänsä voidaan lääkitä. Sivusin myös lääkkeiden antamiseen liittyvää ehkä isointa kysymystä – kuinka lääkkeet todella saadaan annettua lapselle – ja jatkan tästä aiheesta tässä tekstissäni vielä hieman.

Kortisonin antamisen aikaan haasteita oli selvästi eniten, sillä kortisoni maistuu todella pahalta. Nyt jälkeenpäin kun mietin, en oikein edes käsitä, kuinka ikinä selvisimme siitä kolmen kuukauden kortisonijaksosta. Tällä hetkellä, kun lääkkeet ovat Crohnin taudin peruslääkkeet ja maku on käsittääkseni huomattavasti miedompi, ei antamisen vaikeus liity enää niinkään makuun vaan pakkoon. Pakkoon siltä osin, että lääkkeet on pakko ottaa joka aamu ja joka ilta. Ja uhmaikäisen luonnollisesti vastustaessa lähes kaikkia vanhempien asettamia sääntöjä ja no, tilanteita, on jokainen ilta ja jokainen aamu aina jonkinlainen episodinsa.

Ja nämä episodit vievät toisinaan mehut ihan kokonaan.

Tahtoikäisen kanssa asioista neuvotteleminen on erilaista silloin, kun väännetään aiheesta voiko talvisaappaita pukea kesähelteellä, voiko jäätelöä syödä jokaisella aterialla tai voiko omalla hammasharjalla pestä muitakin talon kalusteita kuin vain hampaita. Edellämainitut kuuluvat kasvuun, ja kädenvääntö niistä asioista on toki ajoittain kuluttavaa, mutta silti kestettävissä, koska sitä aikuisena ymmärtää, että rajojen testaamisen vaihe on normaalia. Kun lapsen kanssa kohtaa kahdesti päivässä lääkkeiden antamisen tilanteen, käännyn minä jollekin aivan eri moodille. Sisäinen  kaiken kestävä aikuiseni muotoa luja kallio haihtuu siinä vaiheessa johonkin.

Sillä vaihtoehto voisi olla, ettei keskustelua lääkkeistä tarvitsisi käydä. Vaihtoehto olisi voinut olla, että lapsi olisikin ollut terve.

Hajoan sisältä joka kerta hieman, kun yritän selvittää lapselleni, että on pakko. Se lapseni katse suoraan silmiini rikkoo minua joka kerta vähäsen. Koska minäkään en tahtoisi, en todellakaan. Mutta silti joudun olemaan siinä tilanteessa joka aamu ja joka ilta.

Minulle sanottiin, että aika auttaa, lapsi kasvaa, kaikki helpottuu, kaikesta tulee rutiinia, arkea, tavallista elämää. Ihan varmasti. Mutta se ajatus ei kanna, kun merkillinen helpottumisen hetki siintää joskus valovuosien päässä.

Siihen saakka minä joudun vain puskemaan läpi jokaisen aamun ja jokaisen illan toivoen, että jaksan. Ja minä tiedän, että minä jaksan.

Mutta silti. Se vie silti toisinaan voimat.


Hakusanat: lääkkeiden antaminen lapselle, Crohnin tauti lapsella



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti