Kirjoitinkin
aiemmin jo siitä, mitä ajatuksia lääkkeiden antaminen lapselle
minussa diagnoosin jälkeen herätti ja miten Crohnin tautia
ylipäätänsä voidaan lääkitä. Sivusin myös lääkkeiden
antamiseen liittyvää ehkä isointa kysymystä – kuinka lääkkeet
todella saadaan annettua
lapselle – ja jatkan tästä aiheesta tässä tekstissäni vielä
hieman.
Kortisonin
antamisen aikaan haasteita oli selvästi eniten, sillä kortisoni
maistuu todella pahalta. Nyt jälkeenpäin kun mietin, en oikein edes
käsitä, kuinka ikinä selvisimme siitä kolmen kuukauden
kortisonijaksosta. Tällä hetkellä, kun lääkkeet ovat Crohnin
taudin peruslääkkeet ja maku on käsittääkseni huomattavasti
miedompi, ei antamisen vaikeus liity enää niinkään makuun vaan
pakkoon. Pakkoon siltä
osin, että lääkkeet on pakko ottaa joka aamu ja joka ilta.
Ja uhmaikäisen luonnollisesti vastustaessa lähes kaikkia vanhempien
asettamia sääntöjä ja no, tilanteita, on jokainen ilta ja
jokainen aamu aina jonkinlainen episodinsa.
Ja nämä
episodit vievät toisinaan mehut ihan kokonaan.
Tahtoikäisen
kanssa asioista neuvotteleminen on erilaista silloin, kun väännetään
aiheesta voiko talvisaappaita pukea kesähelteellä, voiko jäätelöä
syödä jokaisella aterialla tai voiko omalla hammasharjalla pestä
muitakin talon kalusteita kuin vain hampaita. Edellämainitut
kuuluvat kasvuun, ja kädenvääntö niistä asioista on toki
ajoittain kuluttavaa, mutta silti kestettävissä, koska sitä
aikuisena ymmärtää, että rajojen testaamisen vaihe on normaalia.
Kun lapsen kanssa kohtaa kahdesti päivässä lääkkeiden antamisen
tilanteen, käännyn minä jollekin aivan eri moodille. Sisäinen kaiken kestävä aikuiseni
muotoa luja kallio haihtuu siinä vaiheessa johonkin.
Sillä
vaihtoehto voisi olla, ettei keskustelua lääkkeistä tarvitsisi
käydä. Vaihtoehto olisi voinut olla, että lapsi olisikin ollut
terve.
Hajoan
sisältä joka kerta hieman, kun yritän selvittää lapselleni, että
on pakko. Se lapseni katse suoraan silmiini rikkoo minua joka kerta
vähäsen. Koska minäkään en tahtoisi, en todellakaan. Mutta silti joudun olemaan siinä tilanteessa
joka aamu ja joka ilta.
Minulle
sanottiin, että aika auttaa, lapsi kasvaa, kaikki helpottuu,
kaikesta tulee rutiinia, arkea, tavallista elämää. Ihan varmasti.
Mutta se ajatus ei kanna, kun merkillinen helpottumisen hetki
siintää joskus valovuosien päässä.
Siihen
saakka minä joudun vain puskemaan läpi jokaisen aamun ja
jokaisen illan toivoen, että jaksan. Ja minä tiedän, että
minä jaksan.
Mutta
silti. Se vie silti toisinaan voimat.
Hakusanat:
lääkkeiden antaminen lapselle, Crohnin tauti lapsella
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti