Mitä tapahtui äidille, kun lapsi sairastui?

Heti alkuun lyhyt vastaus otsikon kysymykseen – ei mitään, ja toisaalta ”kaikki” muuttui täysin. Selvitän seuraavassa hieman, mitä tarkoitan. 

Lapsen sairastumisen (tai oikeastaan diagnoosipäivän) jälkeen, shokkivaiheessa ja kaiken kriisin keskellä, luulin pitkään, ettei siitä kaikesta voi koskaan selvitä. Olin varma, että en koskaan pysty esimerkiksi palaamaan työelämään, emme pysty matkustamaan tai elämään normaalia, täyttä elämää. Ja se on kriisivaiheessa täysin luonnollista, että kyseenalaistaa kaikki edellä mainitut, sillä shokki on niin lamaannuttava asia. Oman lapsen sairastuminen vakavasti, peruuttamattomasti, hajottaa hetkeksi ihmisen täysin. Eikä korjaantuminen tapahdu hetkessä! Korjaantuminen kuitenkin tapahtuu, joskus, tiedän sen, sillä olen esimerkiksi hiljalleen alkanut käsittää, että elämä ei loppunutkaan. (Tätä aihetta sivusin jo taannoin.) Olen pystynyt esimerkiksi kuvittelemaan itseni jälleen jonain päivänä työelämään – ja tästä on ainoastaan kiittäminen lapsen sairauden nopeaa asettumista remissioon.

No mitäpä sitten – äidille ei tapahtunut mitään, tästä selvitään kyllä – vai tapahtuiko sittenkin? Koen, että minun täytyy jollakin tavalla rakentaa äitiyttäni uudelleen lapsen sairastumisen myötä. Minä olen tällä hetkellä jollain tavalla erityisen, erilaisen lapsen äiti. Ja jokainen äitihän on tietenkin erityisen, ainutlaatuisen lapsen äiti, tiedätte varmasti mitä tarkoitan, mutta minun ainutlaatuisella lapsellani on lisäksi perussairaus. Koko ajan yleistyvä, mutta toistaiseksi vielä kovin harvinainen ja haastava sairaus näin pienellä lapsella. Millainen olen tällaisena erityisen lapsen äitinä, ja millainen toisaalta minun tarvitsee olla? Tarkka lapsen vointia havainnoidessani, tunnollinen lääkityksen suhteen? Kyllä. Avoin? Suojeleva? Kysyvä, kyseenalaistava? Lapsen etua ajava, hyvää hoitoa vaativa? Vahva? Rohkea? Itsekäskin? Kaikkea sitä. 

Koen tämän lisäksi, että teen rakennustyötä myös minuuteni kanssa. Äidiksi tullessani arvoni heittivät – jos ei nyt kuperkeikkaa, niin ainakin jonkin sortin pyörähdyksen. Aikaisemmin minulle tärkeät asiat näyttäytyivät hetken aikaa ei-niin-tärkeinä, ja sekin lienee luonnollista äidiksi tullessa. Osa näistä asioista on painunut iäksi unholaan, ja osa palailee elämääni sitä mukaa, kun lapset kasvavat. (Äitiys on kuitenkin lapsen ensimmäisinä elinvuosina niin lapsikeskeistä ja lapsilähtöistä, ainakin meillä, kun lapsi sairastui ja sairasti. Ja onhan se sitä toki muutenkin!) Ajattelin työstä, työn tekemisestä ja unelma-ammatistani esimerkiksi eri tavalla ennen äitiyttä kuin mitä nyt ajattelen. Samoin minulle tärkeät jutut, kuten kirjoittaminen ja lukeminen, piirtäminenkin, katosivat esikoisemme synnyttyä joksikin aikaa. Kirjoittamisen olen taas löytänyt uudelleen, ja se on mahtavaa! Toivon, että voin sanoa jonkin ajan kuluttua myös löytäneeni itseni ammatillisessa mielessä uudestaan. Kysymys mikä minusta tulee isona on nimittäin välähdellyt mielessäni niin ennen lapsen diagnoosia kuin sen jälkeenkin. 

Asioilla on tapana järjestyä, olen halunnut aina ajatella. Uskon, että tämä jollain tavalla kadoksissa oleva äitiyteni ja minuuteni löytyvät kyllä jonain päivänä. Niin sen vain täytyy mennä.

Oletteko te muut erityisten lasten vanhemmat tunteneet samoja tunteita tai ajatelleet samoja ajatuksia?

Hakusanat: Crohnin tauti lapsella, mietteitä äitiydestä, sairastavan lapsen äiti