Verikoepäivistä pari ajatusta

Kirjoitinkin jo aikaisemmin, että poikani kävi elämänsä ensimmäisissä verikokeissa 1-vuotiaana. Diagnoosin jälkeen 2-vuotiaana elämäämme astuivat säännölliset verikokeet eli turvaverikokeet. Aluksi verikokeissa käytiin hyvin tiheästi, ja oikeastaan tästä päivästä eteenpäin turvakokeisiin mennään kolmen kuukauden välein. Verikoe on äärimmäisen tärkeä tapa seurata elimistön tilaa ja lääkkeiden sopivuutta sairauden hoitoon kuuluvien calpronäytteiden ohella.

Verikoepäivään valmistautuminen alkaa oikeastaan siitä, kun pyyntö varata aika kolahtaa kirjekuoressa postilaatikkoon. Koska verikoepäivät eivät ainakaan vielä ole perheessämme ”helppoa rutiinia”, pyörii asia mielessä sairauden ohella jonkin verran verikoepäivään saakka. Aamulla tarkistetaan, ollaanko oltu syömättä 10-12 tuntia ja kaasutellaan terveyskeskukseen. Toivotaan, että ehkä joku tuttu hoitaja sattuisi paikalle ja yritetään ottaa niin rauhallisesti kuin tilanteessa vain pystytään. Siinä kuitenkaan harvemmin onnistumatta... Kaikkia jännittää aina. Huoneen täyttää omituinen lataus: hoitaja tietää pienten potilaiden tuoman lisähaasteen – kuinka löytää suoni kerralla ja kuinka selvitä mahdollisesti hanttiin pistävän pienen kanssa. Vanhemmista tuntuu pahalta sallia kiputilanne, vaikka asiaa kuinka rationalisoisi itselle.

Uskomattoman taitavia ovat kyllä suurin osa hoitajista – joka kerta on hommasta selvitty ja vieläpä tosi hienosti. Ja lopussa on ehkä homman paras osio – tarran valitseminen. Meillä onkin jo yksi tarrakirja hyvällä mallilla kohti täyttymistä…

Uskon, että verikoepäiviin tottuminen vie aikaa. Meiltä kaikilta. Aika auttanee, kuten niin monessa muussakin asiassa.

Hakusanat: Crohnin tauti lapsella, turvaverikokeet