Lapsen (vakava) sairastuminen on aina kriisi

Diagnoosipäivästä minulla on tietynlaisia – erilaisia – muistikuvia. Ennen kuin lääkäri kertoi diagnoosin, huoneessa oli omituisen rauhallinen tunnelma. Muistan sanatarkasti, mitä lääkäri sinä hetkenä sanoi, sekä pystyn yhä aistimaan ne sekunnit, kun tieto virtasi ymmärrykseeni. Sen jälkeen alkoi shokkivaihe. Huone tuntui keinuvan silmissäni ja luulin kaatuvani tuolilta alas lattialle. Hengitykseni muuttui epäsäännölliseksi, mutta yritin silti kuunnella sairauteen liittyviä faktoja loppuun. Lopulta en enää kestänyt, sisimmässäni hajosin palasiksi, ja kaikki loput sanat valuivat kuin vesi hanhen selästä minua pitkin. En nähnyt mitään, en kuullut mitään. Nyökyttelin vain, ja lopulta siirryimme hoitajan huoneeseen. Kotiin pääsimme, kun kaikki olivat varmoja, että meillä on tukijoukot vastaanottamassa meitä. 

Kriisissä on tutkimuksen mukaan neljä vaihetta (em. faktalle lähteenä Mielenterveysseuran verkkosivut, luettu 29.5.2018). Shokkivaihe kesti joitakin päiviä. Toimin mekaanisesti sairaalassa annettujen ohjeiden mukaan ja yritin pitää perheemme rutiineista kiinni. Käsissäni tähän saakka olleet langat olivat venyneet pieniksi säikeiksi ja minun oli vaikea tarttua niistä kiinni. Aika tuntui venyvältä: yksi minuutti saattoi tuntua ikuisuudelta ja useampi tunti hujahtaa valonnopeudella ohitse. Shokkivaiheen jälkeen alkoi reaktiovaihe, joka kohdallani kesti viikkoja–kuukausia. Tästä vaiheesta kertoo hyvin se, ettei minulla ole kyseisestä vaiheesta oikeastaan juuri sen kummoisempia muistikuvia. Tiedän hoitaneeni vaadittavat asiat, puhuneeni puhelimessa niin lääkärin, Kelan kuin ravitsemusterapeutinkin kanssa, mutta juuri mitään en näistä asioista muista. Elämä vain tapahtui, ja siinä ohella minäkin, mutta jonkinlaisena läpikuultavana, josta en saanut otetta. Kaipasin valtavasti jotakin voimaannuttavaa ympärilleni, ja esimerkiksi piirtäminen, kirjoittaminen ja musiikki astuivat taas isompaan rooliin kuin mitä ne olivat kiireisessä pikkulapsiarjessa tähän saakka olleet. Muistan myös haltioituneeni eräästä loppukesän/alkusyksyn auringonlaskusta aivan meditatiiviseen tilaan. Enhän kahden pienen lapsen kanssa ollut kunnolla edes huomannut auringon olemassaoloa edeltäneenä kesänä! (Viime kesä kyllä oli ”kesä” lainausmerkeissä, että olisiko johtunut myös siitä ;)

Uskon tällä hetkellä eläväni käsittelyvaiheen ja uudelleen suuntautumisen vaiheen välimaastossa. Käsittelyvaiheelle tyypillistä on se, että kriisin aiheuttama tapahtuma aletaan ymmärtää, ja uudelleen suuntautumisen vaiheessa tapahtunut alkaa hiljalleen muuttua osaksi elämää ja kokemusta omasta itsestä (em. faktoille lähteenä Mielenterveysseuran verkkosivut, luettu 29.5.2018). Tiedän tällä hetkellä sairauden olevan olemassa, ja että se on mukana jokaisessa päivässämme, mutta sen ajatteleminen ei enää aiheuta välitöntä romahdusta. Sairaus ei enää täytä ajatuksiani jokaisena päivän minuuttina. Elämä taitaa sittenkin on niin voimakas, että voin luottaa sen kyllä kantavan. Pimeän tunnelin päässä on näkyvissä valon kajastus, vaikka toistaiseksi onkin epäselvää, mikä valon lähteenä on. Se selvinnee tulevaisuudessa.

Sanotaan, että kun pieni lapsi sairastaa, on se oikeastaan niin, että vanhemmat sairastavat.

Voin sanoa tietäväni hyvin tarkkaan, mitä tuo lause tarkoittaa. 

Hakusanat: Crohnin tauti lapsella, shokkivaihe, kriisi, lapsi sairastaa