Jäävätkö sisarukset vähemmälle huomiolle, kun yksi katraasta on pitkäaikaissairas?

Lääkärileikit muuttivat pysyvästi lastemme leikkeihin esikoisen sairastumisen myötä. Esikoisen toiveammatti on tällä hetkellä lääkäri, ja poikkeuksetta päivittäin hän leikkii tätä haaveammattiaan. Edellisen joulun ainoa lahjatoive oli lääkärivälineet, ja ne ovatkin huippuhyvänä apuna lääkärin virkaa toimittaessaan. Pikkuveli on aina potilas (joskus toki äiti ja isäkin), ja veljekset saattavat istua pitkiäkin aikoja vierekkäin sohvalla, kun isoveli hoitaa pikkuveljeä kuntoon. Aina otetaan verikoe, ja mahassa on jotakin korjattavaa. Pikkuveli nauttii isoveljen huomiosta ja pikkutarkasta operoinnista. On rauhoittavaa, kun isoveikka huolehtii. 

Niin, sairastunut isoveikka on tosiaan hän, joka hoivaa ja huolehtii. Lapsen kaikkivoipaisuus on mykistävää.

Kun esikoisen sairaus diagnosoitiin, oli vanhempien fokus täysin sairastuneessa. Sen olen käsittänyt olevan täysin luonnollista. Sairaalajaksot ja verikokeet, lääkityksen opetteleminen, voinnin seuraaminen ja kaikki nämä sairauden mukanaan tuomat seikat (joista olen täälläkin useasti kirjoittanut) veivät – ja vievät yhä – ison osan päivistä, arjesta. Haluamattammekin pienempi sisarus on joutunut luopumaan osasta huomiota. Vastaus otsikon kysymykseen on siis kyllä. Ainakin meidän perheessämme, hetkellisesti. Sanaa hetkellisesti käytän siksi, että esikoisen nyt voidessa paremmin, olemme voineet palautella perheemme dynamiikkaa takaisin alkuperäisiin uomiinsa. Siis että lapset huomioidaan samalla tavoin, ja että molemmille riittää myös vanhempien aikaa yksinoikeudella. Ja että meillä on paremmin voimaa myös kuunnella lapsiamme. Myös pikkuveljeä, joka ei vielä puhu, mutta joka viestii omalla tavallaan. 

Sain taannoin vinkin, että lasten kasvaessa vähän isommiksi, voi heille järjestää ihan kokonaisia päiviä, jolloin he voivat päättää, mitä tehdään, mitä syödään, mihin mennään. Ja nimenomaan sellaisia päiviä, että vaikkapa äiti lähtee kuopuksen kanssa johonkin (tai toki isäkin). Esikoiselle myös sama oikeus omana päivänään. 

Eikä erityisen huomion antaminen tarvitse olla aina niin mahtipontista. Pienet hetketkin riittävät. Tai ainakin haluan uskoa niin. 

Kuulisin mielelläni myös ajatuksia tästä aiheesta – millaisia havaintoja teillä on?

Hakusanat: Crohnin tauti lapsella, sisarusten huomioiminen