Havaintoja viimepäiviltä:
- Melkein-neljävuotiaasta on
viimeisten viikkojen aikana kuoriutunut melkoinen diplomaatti: kolmivuotiaan
uhmailijan sijasta meille on muuttanut sovittelija. Vielä jokin aika sitten
lause: ”Lähdetäänpäs nyt, tulepas pukemaan” sai aikaiseksi huudon,
mahdollisesti kädessä olevan lelun sinkoutumisen lähimpään nurkkaan ja usein
vielä dramaattisen heittäytymisen lattialle. Nyt saman lauseen esittäessäni
melkein-neljävuotias katsoo minua rauhallisesti silmiin, asettaa kädet avoimeen,
ihmettelevään asentoon ja lausuu jotakuinkin näin: ”Mutta jos sinä et äiti auta
minua, niin minä en saa näitä kenkiä jalkaan.”
- Entisen itkupotkuraivarin
sijaan ohjatessani häntä lopettamaan esimerkiksi pikkuveljen jekuttamisen tai
jollakin lelulla liian kovan rytyyttämisen, toteaa melkein neljävuotias
kyllästyneesti huokaisten: ”Selvä on.”
- Samainen huokaistu ”selvä on” ja
pettyneen hitaasti poislaahustavat askeleet kuultiin myös lähikaupan
pikkulegohyllyllä, kun melkein-neljävuotias ehdotti, josko ostaisin hänelle
jonkin legopakkauksen, mutta josta kuitenkin ei-niin-yllättäen kieltäydyin.
- Melkein-neljävuotias suostuu
myös ottamaan aamu- ja iltalääkkeet melko lailla mukisematta. (Nyt, kun
kirjoitan tämän näkyville, iskee tietenkin taas takapakki päälle, mutta, no, menköön!)
Hyvä vaihe siis lääkeasiankin suhteen. Ja tietenkin myös tämän remission suhteen.
- Ah, kesä! Se ihana mutkattomuus
uloslähtiessä. Sen kun menee vaan. Ja ah, mansikat! Kuinka paljon on liikaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti